Pallontallaajat.net
Valikko

Kun maa järisi

Terveiset Uudesta-Seelannista! Tämä ei ole ehkä se kaikista mukavin postaus, mutta viime päivät eivät ole olleet kovin mukavia minulle, saati monille muille näillä luonnonvoimien armoilla lepäävillä saarilla. Uutiset ovat ehtineet Suomeenkin, mutta tässä minun tarinanani,

Sunnuntaina 13.11., isänpäivänä, oli kolmas Uuden-Seelannin matkaviikkoni takana ja heräsin aamulla Kaikourassa aikaisin valasretkelle. Matkaseurani, koko vuoden maassa viettänyt Tina oli jäänyt Pictoniin kaverinsa luo. Olin päättänyt ajaa valaiden luo yksin ennen, kun siirtyisin illalla viimeiseksi matkaviikokseni lautalla pohjoissaarelle. Valasretki oli menestys: näimme aurinkoisena aamuna valtavia kaskelotteja, harvinaisen parven pallopäävalaita sekä leikkisän delfiiniparven – retkestä kerron lisää myöhemmin. Retken jälkeen ajelin hymyillen takaisin Pictoniin eteläsaaren itärannikkoa kulkevaa maisemareittiä, ykköstietä pitkin. Pysähdyin matkalla katselemaan hylkeitä ja Uusi-Seelanti tuntui koko ajan ihmeellisemmältä. Kerta kaikkiaan täydellinen reissupäivä! Alkuillasta Tina vei minut Pictoniin Interislander-lautalle ja jatkoin viimeisen viikon tulevat seikkailut mielessä kohti Wellingtonia. Vielä hymyilytti kovasti:

Processed with VSCO with g3 preset

Pictonissa kävelin satamasta hostellilleni osan matkasta yhdessä argentiinalaisen reissaajan kanssa. Hän jäi matkan varrella toiseen hostelliin ja vaihdoimme numeroita, koska olimme molemmat matkalla pohjoiseen. Katselin yksin jatkaessani täysikuuta ja ihailin Wellingtonin satamaa yövalaistuksessa, samalla päätin jäädä Wellingtoniin pariksi päiväksi mielessäni muutama kiinnostava museonäyttely, lattekupillisten ja kirjojen äärellä istuminen kahviloissa ja joku hyvä aasialainen ruoka. Kaupunkielämä olisi mukavaa vaihtelua kaiken eteläsaaren metsissä rymyämisen jälkeen! Kirjauduin sisään hostelliin, kävin suihkussa ja asettauduin neljännen kerroksen huoneessa sänkyyni lukemaan. Kello oli kaksitoista ja kaksi huonekaveriani nukkui jo.

Yhtäkkiä kumea ääni lähestyy jostain kaukaa ja sänkyni alkaa täristä. Olimme jutelleet Tinan kanssa maanjäristyksistä aiemmin viikolla, hän oli vuoden aikana kokenut muutaman pienen järistyksen, joten osaan arvata, mistä on kyse. Odotan hetken, mutta heiluminen ei lopu. Se tuntuu ennemminkin voimistuvan, ja huonekaverini heräävät. ”Is this an earthquake?” on ainut, mitä saan suustani. Viereisen sängyn skottityttö nyökkää ja siirryn sängystä pelkässä topissa ja alushousuissa oven luo, avaan sen ja jään karmin alle seisomaan. Mitä hittoa näissä tilanteissa piti tehdä? Tärinä jatkuu ja tuntuu voimistuvan, näen silmissäni kuvat niistä pahimmista maanjäristysten jäljistä maailmalta jotka ovat levinneet Suomeenkin, enkä muista, milloin minuutti olisi tuntunut näin pitkältä. ”This was a long one” toinen tyttö sanoo, kun rakennus seisoo viimein taas paikoillaan.

Puemme ja siirrymme ala-aulaan, jossa on täysi tohina päällä. Puolet hostellista on tullut ihmettelemään tapahtunutta, mutta koska henkilökunta ei anna lisäohjeita, osa palaa huoneisiinsa. Niin minäkin niiden kahden tytön kanssa. Toinen on ottanut mukaan vesilasin, jota katsomalla huomaamme jälkijäristyksiä tulevan jatkuvasti. Osan voi jopa tuntea. Ei, en voi olla nyt neljännessä kerroksessa jos rakennus alkaa heilua uudelleen. Puen lisää lämpimiä vaatteita ja palaan alas. Ulkoministeriöstä on tullut sähköposti ja tekstiviesti. Maanjäristys. Kyllä, valitettavasti olen tietoinen tästä. Numero johon voi soittaa on tietysti hyödyllinen.

Varsinainen järistys on ollut lähellä Kaikouraa, jossa olin aamulla. 7,4 magnitudia – isolta se tuntui ja näyttikin. Vaikka enhän minä näistä tiedä, ensimmäinen kerta. Tarkkailen Uuden-Seelannin geonet-sivua, ja voimakkaita jälkijäristyksiä on muutaman minuutin välein, osan voi tosiaankin tuntea myös Wellingtonissa. Ahdistaa. Tunnin-parin kuluttua myös Wellingtoniin annetaan tsunamivaroitus. Kartan mukaan hostellimme on juuri evakuointialueen rajalla. Kukaan ei tiedä, pitääkö meidän lähteä vai ei, eikä hostellin henkilökuntaa näy missään. Tina laittaa viestiä – onhan kaikki OK? Hän on ollut Pictonissa vielä lähempänä järistyskeskusta kuin minä, mutta onneksi matalassa maalaistalossa. Hostellissa osa on pakannut eväitä ja pukeutunut, aikovat mennä läheiselle mäelle. Toiset miettivät, lähtevätkö autolla pakoon, autoon kuulemma mahtuisi. Tie ulos Wellingtonista vain menee rantaa pitkin, ei ehkä paras reitti jos tsunami tulee. Kolmannet keittävät teetä ja syövät voileipiä, neljännet ihmettelevät itku kurkussa – minä heidän joukossaan. Huonekaverini ovat menneet nukkumaan. Olisi nyt aika paljon helpompaa, jos joku tietäisi ja kertoisi, mitä pitää tehdä. Hermoni alkavat kiristyä, varmasti adrenaliini on laskenut verensokeria, ja haluaisin selkeitä ohjeita, tai edes puhua jonkun järkevästi käyttäytyvän kanssa. Maanjäristyksiä ei voi ennustaa, mutta kai näihin tilanteisiin jotain ohjeita on? Soitan siihen tekstiviestissä olleeseen ulkoministeriön numeroon. Nainen puhelimessa on toki rauhoittava, mutta ainut ohje mitä saan, on seurata paikallisten viranomaisten ohjeita. Miksei hostellissa ole ohjetta tällaisen varalle? Kuka on se viranomainen jota pitää seurata? Minulla ei ole Twitteriä enkä nyt halua tässä tilanteessa tiliäkään perustaa. Jälkijäristykset jatkuvat ja ahdistaa lisää. Päätän jäädä hostellin ala-aulaan ja juosta yläkerroksiin sitten, jos se tsunami nyt sattuisi tulemaan. Voisiko nyt ottaa sellaisen rauhoittavan, jotka ovat minulla vain pitkiä lentomatkoja varten? Ehkei kannata, jos jossain vaiheessa pitää vielä toimia nopeasti. Niistä tulee uneliaaksi. Viestittelen kavereille ja perheelle Suomeen.

img_1303

Yö menee samoissa merkeissä ala-aulassa aamukuuteen saakka, jolloin palaan huoneeseeni nukkumaan muutamaksi tunniksi. Huoneessa ei ole mukavaa, mielessä pyörii koko ajan keskiyön suuri järistys. Menen alakertaan selvittämään tilannetta. Junat eivät kulje, keskustassa on hajonnut rakennuksia, teitä on haljennut ja jopa Te Papa, erityisen maanjäristysturvalliseksi rakennettu kansallismuseo jonka maanjäristyssimulaatiohuoneeseen olin suunnitellut meneväni, on suljettu. No, eipä sille simulaatiolle olisi enää tarvettakaan. Joku on lukenut, ettei Wellingtonin keskustaan suositella mentävän. Käyn nopeasti suihkussa, valmiina juoksemaan minä tahansa hetkenä ulos kylpyhuoneesta ja pakkaan tavarani. Jälkijäristyksiä tulee yhä. Hostellirakennus on kuulemma tarkistettu ja todettu turvalliseksi. Respassa nainen kertoo (viimein!) miten toimia, jos tulee toinen iso järistys. Pitää mennä pöydän alle ja suojata pää. Missään tapauksessa ei saa juosta ulos. Ei. Wellington oli nyt minun osaltani tässä – varaan lipun tunnin päästä lähtevään bussiin, varaan hostellin Tauposta ja otan taksin bussiasemalle. ”I wish I could do the same” sanoo nainen hostellin respassa varatessaan minulle lippuja. Niin. Arman Alizadin sanoin: kelatkaa nää tyypit oikeesti asuu täällä. Minä olen vain käymässä ja voin lähteä koska tahansa, jos bussit nyt kulkevat. En voi kuin ihailla Wellington Emergency Management Officen viestintää. He ovat antaneet koko yön ohjeita Facebook-sivullaan sekä tilanteen hoitamisen lisäksi kehottaneet keittämään jollekulle teetä, kääriytymään vilttiin ja antaneet ohjeita tilanteen psyykkiseen käsittelyyn.

Loppu selviää uutisista. Kaikouran seutu on siirtynyt 2,5 metriä pohjoiseen järistyksen aikana. Wellingtonista on jouduttu sulkemaan katuja. Se ykköstie jota ajoin eilisen päivän aamuna, on suljettu. Interislander-alukset, jolla tulin edellisenä iltana, eivät kulje saarten välillä. Hylkeidenbongailupaikkani lähellä tien yllä on valtava maanvyörymä, eikä se ole ainut. Jostakin kohtaa ykköstie on sortunut ja haljennut, jossain kohtaa tien vieressä kulkenut junarata on siirtynyt tien päälle. Kaikouraan on iskenyt kaksimetrinen tsunami. Kaksi ihmistä on kuollut. Bussissa juttelen tytön kanssa, joka oli ollut Wellingtonissa samassa hostellissa, johon argentiinalainen kävelyseurani jäi. Hostellissa kaikki oli käsketty järistyksen aikana ulos huoneistaan ja viety keskelle katua. Eikö näihin tilanteisiin ole yhtenäisiä toimintaohjeita? Toinen tyttö kertoo, että heidän huoneensa seinässä oli ollut pieni halkeama, jonka laajentumista he olivat seuranneet kauhuissaan järistyksen aikana. Bussissa jopa nukun, ja Taupossa on rauhallista.

Seuraavana päivänä Taupossa hostellihuoneeseeni tulee itävaltalainen, joka oli Wellingtonissa valvottuaan nukahtanut bussiin, nukkunut Taupon ohi ja joutunut yöksi Aucklandiin asti. Bussikuski oli hoitanut hänelle ilmaislipun takaisin Taupoon. Meidän vuokra-auto piti palauttaa tiistaina, mutta järistysten lisäksi Tinan tiellä on ollut maanvyörymiä ja tulvia. Auton palautusreittiäkin Christchurchiin piti vaihtaa tuplasti pidemmäksi ykköstien tuhojen vuoksi. Myös autovuokrausfirma Jucy ymmärtää ja on antanut jo kaksi päivää ilmaista lisäaikaa auton palauttamiseen. Itse olen niiden rauhoittavien avulla Taupossa nukutun yön ja kuumassa joessa vietetyn päivän jälkeen jo ihan ok. Enää ei tunnu, että maa heiluisi koko ajan. Tuhojen korjaaminen tulee kestämään, ja on paljon ihmisiä, joiden elämään tämä vaikuttaa vielä pitkään. Toivotaan, että voimakkaat jälkijäristykset loppuisivat pian, eikä lisää tuhoja tulisi. Ja toivotaan voimia niille kaikille, jotka eivät voineet tehdä kuten minä – jatkaa vain matkaa.

 

Edellinen viesti Seuraava viesti

8 Kommentit

  • Vastaa Lotta | Watia.fi 15.11.2016 13:22

    Huhhuh! Melkoinen kokemus. Mä aina kuvittelen, että osaan toimia kun maanjäristys tulee, mutta aivan varmasti en sitten kuitenkaan osaa. Japanissa olen tuntenut monia pieniä järistyksiä, mutta en vielä sellaista, jonka vuoksi olisi pitänyt poistua kaupungista. Vaikka tietää, että koska tahansa voi maa isomminkin järähtää, ei siihen silti koskaan voi olla valmis.

    Tuttuja seutuja nuo tuolla Uudessa-Seelannissa. Onneksi ehdit sieltä Kaikourasta kuitenkin jo pohjoissaarelle. Onneksi pääsit myös lähtemään pian karkuun. Ne jälkijäristykset kun varmasti tulevat siellä etelämmässä vielä kestämään.

    • Vastaa Arja 15.11.2016 13:48

      Varautuminen on varmasti vaikeaa, jollei mahdotonta – jotenkin ihan absurdi tunne että yhtenä hetkenä sitä on onnellisena suihkussa ja seuraavana koko kaupunki heiluu täysin varoittamatta. Toivotaan, ettei sun kohdalle sitten kuitenkaan tällaista osuisi. Yllätyin, miten isoja nuo jälkijäristykset voi olla, tänäänkin vielä yli 5 magnitudia. Joku sanoi että ne on hyvästä, ettei maahan jää jännitystä joka toisi uuden ison järistyksen. Toivottavasti asia on tosiaankin niin! Ei Wellingtonista kai olisi välttämätöntä ollut lähteä, mutta mä en kestänyt sitä heilumista enää. Piti pystyä nukkumaan jossain, eikä minusta olisi siellä mitään hyötyäkään ollut.

  • Vastaa Sanna I Siveltimellä 15.11.2016 13:33

    Hui että, kylmät väreet meni tätä lukiessa… Onneksi oot kunnossa, ja onneks (toistaiseksi) kohtalaisen pienillä henkilövahingoilla vältyttiin. Toki kaikki on liikaa. Luonnonvoimat on valtavat ja siinä pieni ihminen jää kyllä toiseksi. Olen sydän syrjällään seurannut tätä tilannetta ja tosi tosi kurjaa, että tälläistä tapahtuu. Christchurchikin kun on kokenut jo niin paljon… Be safe!

    • Vastaa Arja 15.11.2016 14:01

      Kiitos, itse olen varmasti hyvässä turvassa täällä Taupossa, ja todella toivon, että jälkijäristykset loppuisivat eteläsaarella ja pohjoissaaren eteläosasta pian…todella kauhea kokemus, ja täällä siihen pitää kai olla aina niin varautunut kuin voi! Toivottavasti vahingot oli tosiaankin tässä, vaikka liikaa tosiaan tämäkin, ja jotakuinkin normaali elämä jatkuisi pian. Wellingtonissa oli muuten seuraavana iltana aikamoinen myrsky, ei oo tylsää täällä elämä ainakaan :/

  • Vastaa Johanna Hulda 16.11.2016 04:36

    Huh ja apua, aikamoisia ne luonnonvoimat ovatkin! Ei me pienet ihmiset niiden edessä hirveästi mitään voida. Onneksi ei ole käynyt tuon pahemmin, vaikka varmasti traumasta toipuminen voi kestää hetken, varsinkin jos ei ole tottunut järähtelyihin. Vaikka onhan tuossa jälleenrakentamisessakin työsarkaa ja kaksikin uhria on liikaa. :/ Mäkään en tietäisi yhtään miten toimia, mutta mulla on se käsitys että ulos ja kauas rakennuksista kannattaisi nimenomaan mennä jos on jossain väljemmällä seudulla, ja muuten pöydän alle. Jos nyt jotain positiivista yrittää hakea, niin onni oli että tää sattui just Uudessa-Seelannissa, missä rakennusten turvallisuustaso on kuitenkin varmaan maailman parhaita, eikä jossain kehitysmaassa missä huonosti tehdyt rakennukset romahtaa vähemmästäkin.. Mutta silti, ei varmasti mikään kiva kokemus. Voimia sen ylitse pääsemiseen ja mukavaa loppureissua tästä huolimatta! Oon seuraillut sun matkaa Instagramissa ja todella upeita paikkoja oot päässyt kokemaan.

    • Vastaa Arja 16.11.2016 12:40

      Tuota minäkin siinä yön aikana, ja toki sen jälkeenkin, mietin, että täällä kuitenkin infra kestää jonkinmoisia järistelyjä ja kaikenlainen jälkihoitokin toimii – vaikeaa edes kuvitella millaista olisi kokea maanjäristys jossain köyhässä maassa :/ Tosiaankin upea reissu ja upea maa! Ja eihän tämä luonto olisi tällaista, jos se ei olisi mannerlaattojen saumassa, joten se sekä antaa että ottaa ilmeisen paljon. Kiitos 🙂

  • Vastaa Pöllönen 16.11.2016 10:21

    Hohhoh, apua! Olen itse lähdössä Uuteen-Seelantiin parin viikon päästä WH-viisumilla. Toivotaan, että järistykset eivät ole pahimmillaan enää silloin…. tsemppiä sinne, mielenkiinnolla seuraan blogiasi!

    • Vastaa Arja 16.11.2016 12:42

      Jälkijäristykset vaikuttavat vaimenevat koko ajan, niitä voi muuten seurata täältä https://www.geonet.org.nz/quakes/all Kiitos, toivottavasti sinulle tulee hyvä wh-reissu 🙂 Muutenhan tämä maa ja nämä ihmiset ovat aivan ihania 🙂

    Jätä vastaus